Aika ei ole suora viiva vaan näkökulmakysymys. LTFR ei kerro tarinaa, jolla on alku ja loppu, vaan täydellisen kaksinaisuuden tilasta.
Matka tuo sinut loputtomaan dyynimereen hämärtyvän taivaan alle. Hiekasta kohoaa uinuvien rakennelmien jäänteitä, todistajia ekosysteemille, joka kokee samalla hetkellä oman tuhoutumisensa ja uudelleensyntymänsä. Keskellä valkopukuinen naishahmo lepää geometrisilla raunioilla. Hän ei ole yksi asukkaista: hän on tarkkailija, joka on astunut teokseen nähdäkseen sen sisältä käsin.
Hänen tyyneytensä kautta kaaos rauhoittuu. Todellisuus on vain sen näkökulma, joka uskaltaa asua siinä.