Octavio
Rincón.

Luominen ei koskaan ala valmiista ajatuksesta, vaan mielen tyhjentämisestä. Xplazas antaa muodon ensimmäiselle järjen ohittavalle impulssille: se on pinta, jolla kynä otti vallan ennen tietoista ajattelua. Tila, joka kysyy hiljaa, näyttääkö se todellisuuden vai sen varjon.

Astut valtavaan luolaan, jossa kivi sulautuu metalliin. Kultainen valopilari lävistää tilan. Orgaaniset rakenteet hengittävät. Pirstaleiset geometriat ja sykkivät kalvot ovat paperille ilmestyneitä merkkejä, jotka ovat nyt saaneet tilavuuden ja läsnäolon.

Xplazas on alitajunnan konehuone. Paikka, jossa viivat sanelivat säännöt ja taiteilija vain kuunteli.

Ennen maailmaa oli viiva. Umbral on ensimmäinen luonnos: viiva ilman tietoista päämäärää, spiraali, joka avautuu tietämättä minne johtaa. Käsi liikkuu, ja mieli pysyy hiljaa.

Tämä kuulakärkikynäpiirros matkamuistikirjan paperilla ei ole teoksen alku, vaan kaiken alku. Ovi, joka ei näytä toisella puolella olevaa vaan luo sen samalla, kun sen läpi kuljetaan.

Umbral ei esitä paikkaa. Se on itse ylittämisen hetki.

On paikkoja, joissa ei käydä: niitä vartioidaan sisältä käsin. Centinela syntyi paperille piirretystä kysymyksestä meitä ympäröivien rakenteiden luonteesta, ilman tietoista vastausta.

Maailma ottaa sinut vastaan kynnykseltään. Valtava, elävä luola, jonka kivipylväät hengittävät kuin organismit. Kultainen valo saapuu vinosti, kuin etsien jotakin tiettyä. Muodot eivät ole ihmisen arkkitehtuuria: ne ovat luuranko jostakin, joka kasvoi täällä ennen ensimmäistäkään nimeä.

Centinela ei vartioi aarretta eikä salaisuutta. Se vartioi kysymystä.

Aika ei ole suora viiva vaan näkökulmakysymys. LTFR ei kerro tarinaa, jolla on alku ja loppu, vaan täydellisen kaksinaisuuden tilasta.

Matka tuo sinut loputtomaan dyynimereen hämärtyvän taivaan alle. Hiekasta kohoaa uinuvien rakennelmien jäänteitä, todistajia ekosysteemille, joka kokee samalla hetkellä oman tuhoutumisensa ja uudelleensyntymänsä. Keskellä valkopukuinen naishahmo lepää geometrisilla raunioilla. Hän ei ole yksi asukkaista: hän on tarkkailija, joka on astunut teokseen nähdäkseen sen sisältä käsin.

Hänen tyyneytensä kautta kaaos rauhoittuu. Todellisuus on vain sen näkökulma, joka uskaltaa asua siinä.